Kulttuurikokemuksia

Ihan alkuun suuri kiitos kaikille positiivisesta palautteesta. (: Mukavaa, että tykkäätte.

Kuten otsikosta voi päätellä, tämä viikko on ollut melko kulttuuripainotteinen. Kävimme maanantaina katsomassa Maija Poppanen -musikaalin, joka oli yksi ehdottomasti upeimpia teatteri/musikaalikokemuksia ikinä. Oikeasti. Näyttelijät olivat erinomaisia, lavastus ja puvustus kertakaikkisen upeita. Huomaan vieläkin välillä hyräileväni "just a spoonful of sugar" -rallatusta silloin tällöin ruokaa laittaessani. Liput olivat opiskelijakortilla todella halvat, vain vähän päälle 17 puntaa per lippu, kun normaalisti niistä saisi pulittaa reilusti yli £40. Aion raahata sinne jok'ikisen teistä jotka olette suunnitelleet tulevanne kyläilemään, halusitte tai ette. (:

Perjantaina käytiin finskimiehityksellä ja hollantilaisvahvistuksella katsomassa Will Smithin elokuvan Seven Pounds. Siinäpä vasta surullinen pätkä. En itkenyt edes Titanicia katsoessa, mutta perjantaina elokuvateatterin hämäryydessä tuli vuodatettua muutama kourallinen kyyneliä. En oikein vieläkään osaa sanoa oliko elokuva olkeasti hyvä, vai tehty vain itkettämään ihmisiä. Elokuvissa käynti kokemuksena oli hieno, melko erilainen kuin kotimaan kamaralla. Toki peruselementit on samat, mutta kaikki on jotenkin suurempaa. Liput tarkastetaan jo elokuvateatterisalien aulaan saavuttaessa, eikä lipuissa ole minkäänlaisia etukäteen arvottuja istumapaikkoja. Aulassa on valtava tiski leffaeväille: yli 30 cm pitkiä hodareita, popcorn-saaveja, monia erilaisia jäähilejuomia ja limsoja. Ainoa miinus oli säälittävän pieni irtokarkkiosasto. Britit on selvästi enemmän suolaisen leffaevään ystäviä.

Kuten jo aiemmin mainitsin, keskiviikot on pyhitetty opetusharjoittelulle 4-5 -vuotiaiden kanssa. Viime keskiviikko oli ensimmäinen päivä ja muuten jännitti ihan vietävästi. Alkuun oli luotu niin tiukat säännöt ja ohjeet pukeutumisesta ja yleisestä olemuksesta, etten ollut ollenkaan varma miten siitä päivästä selvitään. Puolen tunnin bussimatkan jälkeen saavuttiin Sailan kanssa koululle, ja tavattiin aivan Tove Janssonin -näköinen johtava opettaja, joka tuntui olevan ainut, joka ylipäänsä tiesi keitä me olemme ja miksi olemme siellä. Muille opettajille jouduimme selittämään moneen otteeseen, ettemme olisi tulossa huomenna, vaan ensi keskiviikkona, ja että harjoittelu kestäisi ainakin maaliskuun loppuun asti. (Tove Jansson muuten tykkäsi lävistyksestäni kovasti, ja kehui sitä oikein kauniiksi. Ei siis pelkoa siitä, että minun pitäisi ottaa se pois, jeij!) Alkusäädön ja esittelykierroksen jälkeen oman luokan opettajani vei minut luokkaansa, ja esitteli liudalle koulunkäyntiavustajia ja keskiviikkoaamupäivän opettajalle. Lapsilla on eri opettaja aina keskiviikkoaamupäivisin, sillä oma ope, Miss Child, on keskiviikkosin suunnittelemassa viikkoa ja tekemässä tuntisuunnitelmia. Ilmeisesti Britannissa on lakisääteisenä neljä tuntia suunnitteluaikaa jokaiselle opettajalle, ettei tuntisuunnitelmia tarvitse laatia vapaa-ajalla. Ei huono.

Lapset ovat aivan valtavan suloisia pikkiriikkisissä koulupuvuissaan! Nimeni on muksuille tosi vaikea, joten olin lapsille Magdalena tai ihan vaan "Miss". Koulupäivä on tosi pitkä, puoli yhdeksästä vartin yli kolmeen tunnin lounastauolla. Loppupäivästä lapsilla on ilmeisesti joka päivä satuhetki, ja ainakin keskiviikkona osa lapsista nukahti kesken satujen. Muksujen koulupäivä koostuu lähinnä leikeistä, mutta päivän aikana on kolme opetushetkeä, yleensä englantia, matematiikkaa ja yhtä vaihtuvaa osa-aluetta: kuvaamataitoa, yllin eri osa-alueita tai musiikkia. Keskiviikkona opeteltiin uusi kirjain, T tai P riippuen tasoryhmästä (siitä myöhemmin lisää), geometrisiä kuvioita, ja keskusteltiin kiinalaisesta uudesta vuodesta. Suurin osa henkilökunnasta oli järkyttyneitä siitä, että suomalaiset lapset alottavat koulun keskimäärin 7 vuoden iässä, eikä monikaan välttämättä osaa lukea kouluun mennessään. "Ja silti te suomalaiset olette niin kamalan hyviä PISA-testeissä, herrajesta!"

Harjotteluluokassani lapsia on 30 kappaletta, ja kuri on kova. Lasten tulee istua risti-istunnassa kokolattiamatolla kasvot opettajaan päin (Pulpetteja tai mitään sen suuntaista lapsilla ei ole käytössä opetushetken aikana). Jos joku istuu polvien päällä, tulee asento korjata oikeaksi. Jonot muodostetaan suoriksi, etuilla ei saa missään nimessä. Tuo risti-istuntasääntö on minusta hieman absurdi, enkä ole ihan täysin ymmärtänyt siihen syytä, vaikka kysyinkin sitä muutaman kerran koulupäivän aikana; en tiedä tietävätkö kouluavustajatkaan. Lapset ovat kyllä todella pieniä, paljon pienempiä kuin mihin olen tottunut. Yksi lapsista haluaa väkisin leikkiä koko ajan koiraa, kävelee nelinkontin perässäni ja haukkuu iloisesti. Välillä lapsi käy nostamassa jalkaa pöydän jalan viereen. Toinen lapsista kertoi minulle, ettei heillä enää ole lupa syödä muovailuvahaa, koska yksi heistä tuli viime viikolla tosi kipeäksi sitä syötyään. Kolmas lapsista piirsi minulle kuvan, mutta ottikin sen takaisin ja päätti antaa sen mummolleen, koska mummo ei ole voinut kovinkaan hyvin viime aikoina. Mitä näihin nyt sitten sanoisi? (: Suloisia kun mitkä, mutta ihan tosi pieniä.

Niistä tasoryhmistä vielä. Täällä Saarella oppilaat jaetaan luokassa tasoryhmiin, minkä avulla saadaan eriytettyä opetusta. Yleensä tasoryhmät nimetään esimerkiksi eläinten tai kasvien mukaan, kuitenkin ehdottomasti niin, ettei lapsi itse tajua mihin ryhmään hän kuuluu, tai että kyse on ylipäänsä tasoeroista. 4-5 -vuotiaat eivät sitä ymmärrä, mutta Child kertoi vanhempien lasten ymmärtävän olevansa heikompitasoisia kuin joku toinen toisessa ryhmässä. Melko raakaa peliä. Toisaalta 30 oppilasta yhdessä luokassa on tosi paljon, ja jokaisen on kuitenkin saatava tasoistansa opetusta.

Uskoakseni olen keksinyt miten tähän lisätään kuvia, joten laitan tähän loppuun pari kuvaa 7m2 lukaalistani. Hyvin tänne on kotiutunut. (:

Alright, love.

Päivityksiä tulee nyt melko tiuhahkoon tahtiin, mutta elämässäni on tapahtunut näiden muutamien päivien aikana enemmän kuin aikaisemmin yhteensä. Uskoakseni taantuma iskee jossain vaiheessa, älkää siis tottuko tähän. (:

Aloitetaan koulujutuista. Maanantaisin ja tiistaisin koulua Didsburyn kampuksella, keskiviikkoisin opetusharjoittelua ja torstai on pyhitetty Erasmus-projektille, perjantait vapaita. Melko lupsakka lukujärjestys. Opetusharjoittelu alkaa ensi viikolla ja odotan sitä melko sekavin tuntein. Nastaa nähdä miten homma täällä toimii ja miten opetusharjoittelu eroa suomalaisesta vastineesta. Toki on vinkeää nähdä miten koulumaailma yleensä toimii täällä verrattuna Suomeen. Saimme tietää omat harjoittelukoulut viime torstaina, harjoittelen suomalaisen Sailan kanssa yhdessä koulussa joka on tosi lähellä kampusta. Heti alkuun tuli melko tarkka ohjeistus pukeutumisesta, tärkeimpänä ehdoton farkkukielto. Suorilla housuilla mennään, löysinkin yhdet viidellä punnalla. Mahdollinen nihkeys koulun puolesta lävistystäni kohtaan myös hieman huolettaa, en haluaisi ottaa sitä pois. Luovuttavahan siitä toki on, jos käsky käy. Harjoitteluluokatkin selvisi, itselleni arpa valitsi 4-5 -vuotiaat. Kyllä, lähes vaippaikäiset. Koulu alkaa täällä tuossa ikähaarukassa, eli periaatteessa oma harjoittelujakso vastaisi harjoittelua ekaluokassa. Miinus 2 vuotta. Itselläni ei ole edes tuon ikäisiä sukulaislapsia, niin en osaa sanoa mitään niin pienten taitotasosta. Onko niillä edes hienomotoriikkaa, muuta kuin pinsettiote?

Erasmus-projektiin saatiin myös ohjeistusta torstaina. Tehtävästä olen melko täpinässä, tarkoituksena on pitää Visual Journalia Manchesterista; miten itse kokee, näkee ja tuntee paikan eli kerätä muistoja paikoista ja tapahtumista missä on ollut ja käynyt. Tarkoitus olisi ilmeisesti käydä ainakin näön vuoksi muutamassa museossa, mutta uskoisin, että oma Journalini koostuu lähinnä keikoista ja keittiöbileistä (jotka hyväksytään VJ:iin, ope sano!). The Killers on ainakin kuulemma näillä kulmilla maaliskuun tienoilla. Ihan vaan noin Journalin vuoksi sitä voisi harkita, en minä muuten. Aikomuksena olisi kyllä käydä katsomassa Maija Poppanen -musikaali alkuviikosta, sillä on hyvä aloittaa oma Journal. (: Potkupalloakin voisi kaiketi käydä katsomassa, liput vaan on sikahintaisia ja melko vaikeita saada. Täällä on kuulemma muitakin, jotka haluavat nähdä jalkapalloa, aikamoista.

Koska tänään perjantaina oli vapaapäivä, käytiin eilen tyttöjen kanssa paikallisessa lähi-Prismassa, Asdassa, ostamassa pullot valkkaria tarkoituksena juhlistaa ensimmäistä viikonloppua MMU-opiskelijana Jaanan kotona Cavendish Hallissa, naapuritalossa. (Nyt täytyy kyllä myöntää, että minusta on melko hämmentävää, että pyykinpesuainesta seuraava käytävä, siinä muroja vastapäätä, on täynnä Bailey'siä, Smirnoffia, Jack Danielsia ja Finlandiaa. Ja kaikissa pulloissa oli muuten hälyttimet. Mitä se kertoo brittiläisestä juomakulttuurista?) Hollantilaisen Leonnan kanssa soiteltiin illan suunnitelmista, ja Alankomaiden edustajalta kuulin että suunta olisi illalla mahdollisesti johonkin pubiin/klubiin. Liityttiin muiden finskien kanssa kerroskeittiöbileisiin ja valtavan puinnin (Kuka lähtee? Lähdetkö sä? Jos sä lähdet, laitatko tuon paidan? Jos mä lähden, mitä mä laitan päälle? En mä ehkä lähde, vai lähdenkö?) ja perussäädön jälkeen saatiin porukka kasaan ja suunta kohti keskustaa. Kaiken säädön keskellä joukkue sai kovat vahvistukset kreikkalaisesta Dorasta ja brittiläisistä Nigelistä ja Lancesta (jota muuten kutsuin lähes koko illan jostain syystä Brianksi. Kolmannen kerran jälkeen Lance alistui kohtaloonsa Brianina) - aivan kertakaikkisen loistokas kolmikko. Suunnaksi varmistui yökerho nimeltä Pure, jota voi verrata mihin tahansa suomalaiseen teinihelvettiin. Turvatoimet yökerhon ovella olivat rankemmat kun Helsinki-Vantaan lentokentällä; jokainen meistä kulki metallinpaljastimen läpi, kassit, pussit ja pikkunyssäkät tutkittiin perusteellisesti. Vaihdoimme jonossa muutaman sanan suomeksi lievästä yliammunnasta, ja jouduimme tekemään perusteellisen selvityksen siitä mitä kieltä puhumme. Jos olisin ollut tukevammassa humalassa, olisin saattanut kertoa puhuvani arabiaa ihan vain nähdäkseni reaktion ja seuraukset mihin se johtaisi. Kuitenkin lievässä nousuhumalassa sisääntulo lähinnä vaan nauratti. Purin huuleni lähes verille, kun pienen vaatekaapin kokoinen mies tutki aurinkopuuteriani mahdollisten räjähteiden varalta.

Klubikulttuuri tuntuu täällä olevan täysin erilainen kuin Suomessa. Suurin osa mimmeistä on käyttänyt valmistautumiseen koko illan, tukat on kuohkealla kiharalla ja huulet glitteröity. Lisäksi vaatetus on erilaista. Mitä pienempää ja vähemmän, sen parempi - huolimatta siitä minkä kokoinen vaatteen kantaja on. Täällä naiset on todella sinut itsensä ja muotojensa kanssa. Toki liputan terveen itserakkauden puolesta, mutta melko vastenmielistä on tukea L-kokoinen keho S-kokoiseen vaatteeseen. Mikä minä tosaalta olen arvostelemaan, jos itsensä tuntee siinä hyväksi ja hehkeäksi. Toki täällä on myös varsin timmejä tyttöjä klubeilla, tosin heihin pätee sama sääntö vaatteiden vähyyden kanssa. LanceBrian luokitteli nämä varsin vähäpukeiset neitoset suoraan kategoriaan "tart" (suomennoksen voitte etsiä laadukkaista, slangitermejä tuntevasta sanakirjasta). Muutaman kerran vaihdettiin katseita LanceBrianin kanssa, kun useita housut kotiin jättäneitä glitter-huulia lipui ohitse pakarat vilkkuen. Ilta oli kaiken kaikkiaan yksi parhaimmista koskaan. Tänään on paranneltu krapulaa ja nukuttu. Ei vanha jaksa enää heilua niinkuin silloin ennen.

Huomenissa olisi tarkoitus käydä kokeilemassa vähän juoksukuntoa - luultavasti siis ihan vaan kävellä. Illalla on rientoa naapuritalossa, lenkin jälkeen voi hyvällä omatunnolla juoda oluen tai pari. (:

(Ainiin ja otsikosta - yleisin vastaus kiitokseeni. Jostain syystä bussikuskit ja Didsburyn kampuksen kahvitädit kutsuu minua Loveksi. Tiedän että se on täällä yleistä, tosin muille meistä ei tuota liikanimeä käytetä. Kelpaa kyllä, ei sillä, on minua kutsuttu tylymmilläkin nimillä.)

Cambridge Hall, Didsbury Campus.

Muutamassa päivässä on ehtinyt tapahtua jo valtavasti. Koetan kertoa asioista järjestyksessä, ehkä saan siten itsellenikin jäsenneltyä asioita.

Aloitetaan alusta, eli itse asiassa torstai-iltapäivästä. Sähköpostiin oli ilmestynyt maili Manchester Metropolitan Universityn koordinaattorilta Trishiltä, jonka otsikkona oli ”Our meeting tomorrow”. Paniikin sekaisin tuntein selasin sähköpostihistoriaa, eikä siellä ollut yhtä ainoaa sähköpostia, joka olisi maininnut tästä tapaamisesta aiemmin. Olin siis itse lentämässä saarelle vasta lauantaina, ja perjantaina oli Erasmus-ryhmän tapaaminen Trishin toimistossa. Valtavan sähköpostirumban ja puhelinnumeroiden metsästyksen jälkeen tultiin siihen lopputulokseen, että minut infotaan maanantaina, ja että tuttu tyttö Jyväskylän yliopistolta keräilee tärkeimpiä papereita minulle perjantain tapaamisesta.

Lauantaiaamun lento meni oikein mukavasti. Tärykalvot säilyivät ehjinä, vaikka lääkäri sitä hieman epäilikin. Luulen, että saatoin vetää jonkin asteen yliannostuksen nenäsumutetta tärykalvon menetyksen pelossa ja epäilen vahvasti, että nenäsumutteen yliannostus tuntuu melko pitkälle samalle kuin nousuhumala. Varsin vauhdikkaan taksimatkan jälkeen huomasin seisovani asuntolani, Cambridge Hallin, sisäpihalla kahden muun suomalaisen opiskelijatytön ja melko reilusti ylipainoisen matkalaukkuni kanssa. Tytöt paljastuivat Hanneksi ja Jaanaksi. Meidät otti vastaan varsin mukava setä, joka polttaa aivan käsittämättömiä määriä tupakkaa ja jolla on huomiota herättävän moitteettomasti lankatut kengät. Saimme sedältä avainkortin (jolla pääsisimme massiivisesta portista ja omaan soluun sisälle) sekä avaimet, jossa oli oman makuuhuoneemme avain. Ilmoittautumiskaavakkeiden ja avainten luovutusten jälkeen vaihdettiin Hannen ja Jaanan kanssa numeroita ja sovittiin, että lähdetään illalla yhdessä ostamaan tarpeellisia tavaroita soluhuoneisiimme.

Onnekseni oma soluni oli toisessa kerroksessa, ja jouduin raahaamaan ylipainoisen laukkuni vain yhdet rappuset ylös avainkortti ja avaimet tiukasti toisessa nyrkissä. Ovella seistessäni havaitsin melko nopeasti, että saamani avainkortti ei päästäisi minua oven toiselle puolelle. Merkkivalo pysyi punaisena huolimatta siitä kuinka päin korttia siihen syötin. Nielin tappioni, raahasin matkalaukkuni portaat alas, ja kävin kertomassa respan sedälle, että kortti ei toimi. Setä lähti mukaani (ja liikkui muuten todella ripeästi lähes 70-vuotiaaksi tupakoitsijaksi), heitti muutaman fraasin säästä ja kohteliaasti odotti matkalaukun ähellykseni takasin toiseen kerrokseen. Ovella sitten molemmat todettiin, ettei kortti tosiaan toimi. Setä sanoi hakevansa yleisavainkortin alhaalta, ja minä totesin, että odottaisin solun ovella, jos ei sedällä ole sitä mitään vastaan.

Kortinlukijan selätyksen jälkeen pääsin sisään viiden hengen soluuni. Asunnossa on siis viisi lukollista makuuhuonetta ja yhteisessä käytössä keittiö, suihku ja vessa. Sisälle päästyäni järkytyin, vaikka olinkin varautunut näkemääni. Suomessa minulle oli kerrottu, että soluhuoneessa ei olisi mitään ns. henkilökohtaisia tavaroita; ei peittoa, ei tyynyä, ei lakanoita, ei pyyhkeitä, ei astioita, mutta silti näky tyrmistytti. Huoneeni on pieni, maksimissaan 7m2. Pienessä eteisessä on vaatekaappi ja lavuaari, huoneessa kirjahylly, pöytä ja sänky. Purin tavarat melko vikkelästi, ja sovin tyttöjen kanssa tapaamispaikaksi respan edustan, josta suunnistimme petivaate- ja pyyheostoksille, ja myöhemmin illalla astia- ja ruokaostoksille. Ostoksilla vierähti koko päivä, ja illalla sitä kaatui sänkyyn lähes suorilta jaloilta.

Sunnuntaina päätin nukkua niin pitkään kun nukuttaa ja vielä vähän ylimääräistä. Iltapäivällä alkoi solussa kuulua liikettä ja ovien narinaa, ja oletinkin tutustuvani kämppiksiini siinä muuttohumun keskellä. Olin väärässä. Koetin liikkua käytävällä melko useasti, että saattaisin kasuaalisti törmätä muihin asukkeihin ja esitellä itseni. Ketään vaan ei ollut missään. Jossain vaiheessa aloin ajoittaa omat liikkumiseni ovien narahduksiin, ja kerran onnistuinkin yllättämään yhden tytöistä. Tämä intialainen asuintoveri ei vaan ollut aivan yhtä innoissaan minusta kuin minä hänestä. Avattiin ovet yhtä aikaa, hihkaisin reippaasti tervehdyksen ja sain vastaukseksi epämääräistä muminaa kielellä jota en ymmärtänyt samalla kun kämppis peruutti takasin huoneeseensa. Toinen kämppikseni sattui samaan aikaan keittiöön, ja tapaaminen oli menestyksekkäämpi. Luultavasti vain siksi, että kiinalaisella Danilla oli ruuanlaitto kesken, eikä sitä kautta päässyt pakenemaan paikalta. Danilta kuulin, että meitä olisi solussa yhteensä 4 tyttöä, eli yksi huoneista olisi toistaiseksi tyhjillään, ja että kemian opiskeluja MMU:ssa oli takana puoli vuotta. Olin siis tavannut kaksi kolmesta. Illalla lähdettiin Jaanan ja Hannen kanssa katsastamaan naapuripubi, The Footage. Pubissa oli sattumalta meidän Erasmus-porukkaa, turkulaiset Jutta ja Susanna, sekä hollantilaiset Rogier ja Leonna, joiden kanssa istuttiin iltaa muutama tunti.

Maantaina alkoi koulu. Tarkoitus oli olla kasvatustieteen kampuksella vartin yli yhdeksän maissa, puolen tunnin bussimatkan päässä. Aamukoomassa tapasin keittiössä kolmannen kämppikseni, brittiläisen Kikin, pitkänhuiskean taloustieteilijän. Kiki oli selvästi eniten tohkeissaan uudesta kämppiksestä. Hän tuntui olevan vilpittömän kiinnostunut siitä miten olen pärjännyt, olinko löytänyt kaupat ja yliopiston. Toivoteltiin toisillemme mukavat päivät, ja kipitin tyttöjen kanssa sovitulle tapaamispaikalle himpun verran myöhässä (mikä saattaa osalle tulle yllätyksenä ;D) ja mentiin yhdessä bussilla Didsburyn kampukselle. Ennen aamun luentoa meillä oli tapaaminen koordinaattori-Trishin kanssa, jossa tapasin loputkin kevätryhmän vaihtareista, hollantilaisten lisäksi 2 Belgiasta ja 2 espanjalaista. Fiksuimmat teistä ovatkin ehkä jo laskeneet ryhmän kokoonpanon – suomalaisia on kaiken kaikkiaan yli puolet, seitsemän 13:sta. Trishin jälkeen meillä oli ensimmäinen muutaman tunnin luento Englannin koulujärjestelmästä. Opin järjestelmästä sen, että se on monimutkainen ja haastaa opettajia. Uskoisin, että tunteja kestäneestä luennosta olisi pitänyt jäädä käteen muutakin, täytynee perehtyä siihen lisää jossain vaiheessa.

Illalla Kiki koputti ovelleni ja kyseli päivän kuulumisia. Turistiin siinä hetki päivän tapahtumista, ja Kiki ehdotti, että käytäisiin kahvittelemassa jossakin vaiheessa tällä viikolla, jos minulla vaan on aikaa. Koulua on tällä hetkellä niin säälittävän vähän, ettei minulla käytännössä muuta olekaan. Kivaa, että Kiki pyysi, itse en olisi ehkä kehdannut kahden huomattavasti nihkeämmän kämppiksen tapaamisen jälkeen.

Elämme jännittäviä aikoja.

Niinpä niin. Lauantaina aamuaikaisella olisi tarkoitus lähteä matkaan kohti saarivaltiota ja Manchesterin kaupunkia vaihdon merkeissä, ja palata takaisin näillä näkymin vasta heinäkuun alkupuolella.

Koetan tämän blogin avulla kertoilla kiinnostuneille tuntemuksiani vaihtoajastani Britanniassa. En ole koskaan kirjoittanut blogia, mutta uskoakseni tämä ei eroa päiväkirjankirjoittamisesta. Paitsi tietysti siinä, että kaikki tänne vuodatetut asiat ovat julkista riistaa. (: Jotenkin nyt julkaisukelpoisen kirjallisen tuotoksen laatiminen tuntuu kovin nihkeälle, toivottavasti se tästä helpottuu.

Mutta että niitä tuntemuksia. Kaikki on tehty alkuvalmistelujen suhteen, mitä tehtävissä on. Peruskysymyksiin on vaadittu vastauksia useammalta taholta: miten pirussa sitä selviää puoli vuotta jossakin vain yhdellä matkalaukulla? Onko pakko seurata jalkapalloa, jos ei halua? Onko sillä väliä kumpi niistä joukkueista loppujen lopuksi on parempi?

Pientä lisäjännitystä matkalle lähtöön tuo erittäin kipakka ja akuutti korvatulehdus, jonka takia lentokiellon mahdollisuus leijui uhkaavasti ilmassa. Sain ruikutettua itselleni aamuksi korvalääkäriajan, joka totesi korvan olevan siinä määrin paranemaan päin, että matkustuslupa Saarelle liikeni.

Olen kovasti paukutellut henkseleitäni ja hehkuttanut pois pääsyä tästä oravanpyörästä, vanhoista kuvioista ja samoista urista, mutta lähdön lähestyessä sitä alkaa miettiä kaikenlaista. Minulla on kuitenkin melko hyvä, helppo ja turvallinen elämä täällä - koulu sujuu, kun vähän rutistaa, kiva koti, huippunasta työpaikka. Vaikka olenkin aina ollut reipas, avoin ja valmis uusiin seikkailuihin, kaiken vanhan jättäminen taa tuntuu kaikesta huolimatta haikealle. Tiedän, että edellisistä riveistä puskee rivien välistä tietty epävarmuus ja epäilys. Niin olen kuitenkin suhtautunut elämään ja uusiin asioihin aina, eikä se suinkaan tarkoita, että katuisin vaihtoajatusta tai olisin perumassa lähtöäni. Päinvastoin! (:

Loppujen lopuksi elämäni tärkeimmät asiat eivät muutu mihinkään, olisin poissa puoli vuotta tai kauemmin. Minulla on varmasti takasin tullessani rakastava perhe ja lähimmät ystävät. Rahallisesti voin olla huomattavasti köyhempi, mutta kokemustililläni on varmasti enemmän saldoa kuin nyt, millä on itselleni enemmän painoarvoa. Lisäksi olen varma siitä, että tämä puolivuotinen selkeyttää elämääni paljon; opin itsestäni asioita, joita en ole vielä tiennyt tai halunnut myöntää. Jos ei nyt lähde, tuleeko sitä koskaan lähdettyä mihinkään? (:

Otsikko kiteyttää tämän hetken tuntemukset melko napakasti. Jännittää ihan vietävästi, mutta sillälailla hyvällä tavalla. Olen varma, että jokainen meistä tietää eron.

Hyvä tästä tulee.