Muutamassa päivässä on ehtinyt tapahtua jo valtavasti. Koetan kertoa asioista järjestyksessä, ehkä saan siten itsellenikin jäsenneltyä asioita.
Aloitetaan alusta, eli itse asiassa torstai-iltapäivästä. Sähköpostiin oli ilmestynyt maili Manchester Metropolitan Universityn koordinaattorilta Trishiltä, jonka otsikkona oli ”Our meeting tomorrow”. Paniikin sekaisin tuntein selasin sähköpostihistoriaa, eikä siellä ollut yhtä ainoaa sähköpostia, joka olisi maininnut tästä tapaamisesta aiemmin. Olin siis itse lentämässä saarelle vasta lauantaina, ja perjantaina oli Erasmus-ryhmän tapaaminen Trishin toimistossa. Valtavan sähköpostirumban ja puhelinnumeroiden metsästyksen jälkeen tultiin siihen lopputulokseen, että minut infotaan maanantaina, ja että tuttu tyttö Jyväskylän yliopistolta keräilee tärkeimpiä papereita minulle perjantain tapaamisesta.
Lauantaiaamun lento meni oikein mukavasti. Tärykalvot säilyivät ehjinä, vaikka lääkäri sitä hieman epäilikin. Luulen, että saatoin vetää jonkin asteen yliannostuksen nenäsumutetta tärykalvon menetyksen pelossa ja epäilen vahvasti, että nenäsumutteen yliannostus tuntuu melko pitkälle samalle kuin nousuhumala. Varsin vauhdikkaan taksimatkan jälkeen huomasin seisovani asuntolani, Cambridge Hallin, sisäpihalla kahden muun suomalaisen opiskelijatytön ja melko reilusti ylipainoisen matkalaukkuni kanssa. Tytöt paljastuivat Hanneksi ja Jaanaksi. Meidät otti vastaan varsin mukava setä, joka polttaa aivan käsittämättömiä määriä tupakkaa ja jolla on huomiota herättävän moitteettomasti lankatut kengät. Saimme sedältä avainkortin (jolla pääsisimme massiivisesta portista ja omaan soluun sisälle) sekä avaimet, jossa oli oman makuuhuoneemme avain. Ilmoittautumiskaavakkeiden ja avainten luovutusten jälkeen vaihdettiin Hannen ja Jaanan kanssa numeroita ja sovittiin, että lähdetään illalla yhdessä ostamaan tarpeellisia tavaroita soluhuoneisiimme.
Onnekseni oma soluni oli toisessa kerroksessa, ja jouduin raahaamaan ylipainoisen laukkuni vain yhdet rappuset ylös avainkortti ja avaimet tiukasti toisessa nyrkissä. Ovella seistessäni havaitsin melko nopeasti, että saamani avainkortti ei päästäisi minua oven toiselle puolelle. Merkkivalo pysyi punaisena huolimatta siitä kuinka päin korttia siihen syötin. Nielin tappioni, raahasin matkalaukkuni portaat alas, ja kävin kertomassa respan sedälle, että kortti ei toimi. Setä lähti mukaani (ja liikkui muuten todella ripeästi lähes 70-vuotiaaksi tupakoitsijaksi), heitti muutaman fraasin säästä ja kohteliaasti odotti matkalaukun ähellykseni takasin toiseen kerrokseen. Ovella sitten molemmat todettiin, ettei kortti tosiaan toimi. Setä sanoi hakevansa yleisavainkortin alhaalta, ja minä totesin, että odottaisin solun ovella, jos ei sedällä ole sitä mitään vastaan.
Kortinlukijan selätyksen jälkeen pääsin sisään viiden hengen soluuni. Asunnossa on siis viisi lukollista makuuhuonetta ja yhteisessä käytössä keittiö, suihku ja vessa. Sisälle päästyäni järkytyin, vaikka olinkin varautunut näkemääni. Suomessa minulle oli kerrottu, että soluhuoneessa ei olisi mitään ns. henkilökohtaisia tavaroita; ei peittoa, ei tyynyä, ei lakanoita, ei pyyhkeitä, ei astioita, mutta silti näky tyrmistytti. Huoneeni on pieni, maksimissaan 7m2. Pienessä eteisessä on vaatekaappi ja lavuaari, huoneessa kirjahylly, pöytä ja sänky. Purin tavarat melko vikkelästi, ja sovin tyttöjen kanssa tapaamispaikaksi respan edustan, josta suunnistimme petivaate- ja pyyheostoksille, ja myöhemmin illalla astia- ja ruokaostoksille. Ostoksilla vierähti koko päivä, ja illalla sitä kaatui sänkyyn lähes suorilta jaloilta.
Sunnuntaina päätin nukkua niin pitkään kun nukuttaa ja vielä vähän ylimääräistä. Iltapäivällä alkoi solussa kuulua liikettä ja ovien narinaa, ja oletinkin tutustuvani kämppiksiini siinä muuttohumun keskellä. Olin väärässä. Koetin liikkua käytävällä melko useasti, että saattaisin kasuaalisti törmätä muihin asukkeihin ja esitellä itseni. Ketään vaan ei ollut missään. Jossain vaiheessa aloin ajoittaa omat liikkumiseni ovien narahduksiin, ja kerran onnistuinkin yllättämään yhden tytöistä. Tämä intialainen asuintoveri ei vaan ollut aivan yhtä innoissaan minusta kuin minä hänestä. Avattiin ovet yhtä aikaa, hihkaisin reippaasti tervehdyksen ja sain vastaukseksi epämääräistä muminaa kielellä jota en ymmärtänyt samalla kun kämppis peruutti takasin huoneeseensa. Toinen kämppikseni sattui samaan aikaan keittiöön, ja tapaaminen oli menestyksekkäämpi. Luultavasti vain siksi, että kiinalaisella Danilla oli ruuanlaitto kesken, eikä sitä kautta päässyt pakenemaan paikalta. Danilta kuulin, että meitä olisi solussa yhteensä 4 tyttöä, eli yksi huoneista olisi toistaiseksi tyhjillään, ja että kemian opiskeluja MMU:ssa oli takana puoli vuotta. Olin siis tavannut kaksi kolmesta. Illalla lähdettiin Jaanan ja Hannen kanssa katsastamaan naapuripubi, The Footage. Pubissa oli sattumalta meidän Erasmus-porukkaa, turkulaiset Jutta ja Susanna, sekä hollantilaiset Rogier ja Leonna, joiden kanssa istuttiin iltaa muutama tunti.
Maantaina alkoi koulu. Tarkoitus oli olla kasvatustieteen kampuksella vartin yli yhdeksän maissa, puolen tunnin bussimatkan päässä. Aamukoomassa tapasin keittiössä kolmannen kämppikseni, brittiläisen Kikin, pitkänhuiskean taloustieteilijän. Kiki oli selvästi eniten tohkeissaan uudesta kämppiksestä. Hän tuntui olevan vilpittömän kiinnostunut siitä miten olen pärjännyt, olinko löytänyt kaupat ja yliopiston. Toivoteltiin toisillemme mukavat päivät, ja kipitin tyttöjen kanssa sovitulle tapaamispaikalle himpun verran myöhässä (mikä saattaa osalle tulle yllätyksenä ;D) ja mentiin yhdessä bussilla Didsburyn kampukselle. Ennen aamun luentoa meillä oli tapaaminen koordinaattori-Trishin kanssa, jossa tapasin loputkin kevätryhmän vaihtareista, hollantilaisten lisäksi 2 Belgiasta ja 2 espanjalaista. Fiksuimmat teistä ovatkin ehkä jo laskeneet ryhmän kokoonpanon – suomalaisia on kaiken kaikkiaan yli puolet, seitsemän 13:sta. Trishin jälkeen meillä oli ensimmäinen muutaman tunnin luento Englannin koulujärjestelmästä. Opin järjestelmästä sen, että se on monimutkainen ja haastaa opettajia. Uskoisin, että tunteja kestäneestä luennosta olisi pitänyt jäädä käteen muutakin, täytynee perehtyä siihen lisää jossain vaiheessa.
Illalla Kiki koputti ovelleni ja kyseli päivän kuulumisia. Turistiin siinä hetki päivän tapahtumista, ja Kiki ehdotti, että käytäisiin kahvittelemassa jossakin vaiheessa tällä viikolla, jos minulla vaan on aikaa. Koulua on tällä hetkellä niin säälittävän vähän, ettei minulla käytännössä muuta olekaan. Kivaa, että Kiki pyysi, itse en olisi ehkä kehdannut kahden huomattavasti nihkeämmän kämppiksen tapaamisen jälkeen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti