maanantai 4. toukokuuta 2009

Fire! FIRE!

Eilisaamun herätys oli melko kammottava. Alakerran respan täti syöksyi sisään avaimilla huoneeseeni ja kirkui, että kaikkien juostava ulos. Meidän rapussa oli tulipalo kahta kerrosta alempana. Revittiin Hannen kanssa pitkähihaisia päälle vielä rappukäytävässä ja harpottiin rappuja alas niin nopeasti kun aamutossuissa päästiin. Ulkona oli tosi kyseessä: paloautoja oli pihassa kolme, kaksi setää johtamassa muita asukkaita turvaan sivummalle, yksi ryhmä menossa sisään täysissä palovarusteissa. Ykköskerroksen ikkunassa seisoi yksi palomies huutamassa ohjeita toiselle ryhmälle, joka koetti saada tungettua paloletkua kehnosti aukeavasta solumakuuhuoneen ikkunasta. Koko D-rappu värisi kylmästä sisäpihalla yövaatteissaan ja tuijotti suu auki kaikkea sitä hälinää aitiopaikalta. Kun sammutuspuuhissa alettiin olla voiton puolella, meitä kehoitettiin menemään lämmittelemään joko naurettavaan pieneen pyykkitupaan tai jonkun ystävän luo, jos heitä asuisi jossain muussa rapussa. Eikä kuulemma menisi enää kauaa, että palo saataisiin taltutettua, korkeintaan 20 minuuttia.

Onnekseni olin aamuisessa ulosjuoksussa napannut pöydältä mukaan puhelimen. Pikaisen soittokierroksen jälkeen seistiin pian Tarun oven takana ja uninen helsinkiläinen päästi meidät sisään. 25 minuutin jälkeen jätettiin Taru keittiöön syömään aamupalaa ja laahustettiin takaisin kohti D-rappua ihan vain huomataksemme, että paloautot olivat edelleen parkissa ja palomiehiä pyöri pihalla ihan liikaa siihen nähden, että tilanne olisi ohi. Meitä juostiin vastaan, että häkää on koko rapussa valtavasti ja tilanne koetetaan saada normaaliksi mahdollisimman pian. Sillä aikaa meidän D-rappulaisten tulisi odottaa meille järjestetyssä odottelutilassa Cavendishissa. Pikaisen aivoriihen tuloksena päätettiin, että samapa se kai missä Cavendishissa odotellaan, että mennään tuttujen poikien keittiöön teelle. Gary oli hereillä ja tuli päästämään meidät sisään. Gary oli tietoinen tulipalosta, paloautoista ja muusta aamuisesta hässäkästä, koska oli seurannut koko kuviota viidennen kerroksen seinänkokoisista ikkunoista, niin onneksi saatiin keskittyä yleiseen koomailuun ja teehen asiasta vaahtoamisen sijaan.

Koko tilanne oli loppujen lopuksi ohi parissa tunnissa. Yliopiston edustaja kertoi, että palo oli saanut alkunsa telkkarin päällä poltetuista kynttilöistä. Setä oli melko hiilenä, koska kynttilöiden polttaminen yleensä on ehdottomasti kielletty asuntolassa. Muut, paitsi ykköskerroksen asukkaat päästettiin puhuttelun jälkeen takasin soluihinsa. Ilmeisesti palo oli levinnyt solussa melko laajalle, koska lähes kaikki ikkunat olivat mustuneet tosi pahasti ja isot roska-astiat olivat täynnä ikkunoista heitettyä hiillostunutta omaisuutta. Illalla saatiin vielä uusi reaktioharjoitus, kun puoli kahdentoista aikaan laukaistiin uusi hälyytys, taas kerran D-rapussa. Aamun kauhukuvat mielessä koko rappu oli ulkona esimerkillisen nopeasti. Tällä kertaa kyseessä oli kuitenkin ilmeisesti väärä hälytys, joku oli luultavasti tupakoinut keittiössä ja jo ennestään savuun vivahtava hengitysilma oli laukaissut uuden hälytyksen.

[Tulipa tästä mieleen edellinen kosketus tulipalon uhan kanssa Kyproksella armon vuonna 2003. Kirjotusten jälkeen lähdettiin rilluttelemaan aurinkosaarelle ystäväni kanssa, joka tässä nyt jääköön nimeämättä. Yöllä kun nukuttiin humalahuuruja pois, palokello alkoi piristä eteisessä. Molemmat hyppättiin ylös sängystä ja juostiin käytävälle - minä kädessäni rahat ja molempien passit, kun puolestaan ystäväni kainalossa oli samana päivänä ostetut kolmet parit kenkiä. Hätähän ei tietenkään ollut tämän näköinen, ja shokista toivuttua saattoi hieman naurattaa ystäväni priorisointi. En olekaan kuittallut kyseiselle henkilölle tästä hetkeen, ehkä olisi aika kaivaa tämäkin tapahtuma naftaliinista. Niin! Ja itse asiassa palohälytyksen oli aiheuttanut ruotsalaisen perheen perunankeitto. Miksi ruotsalaiset haluavat keittää perunoita aamuyöllä, en tiedä.]

Velipoika Matiaskin kävi kyläilemässä pääsiäisen jälkimainingeissa. Oikeastaan sitä ei edes tajunnut kuinka ikävä Matiasta oli, ennen kuin nähtiin ihan oikeasti, eikä vaan Skypen kamerassa. Saatoin alkuun stressata tekemisestä vähän liikaa ja yritin työtää velipoikaa jos jonkinmoiseen turistirysään. Poika pysyi tyytyväisenä pubijalkapallolla ja yleisellä pällistelyllä. "Sua mä tänne olen tullut kattomaan, kaupunki nyt on vaan plussaa." Awww. (:

Muuten tänne ei kai kummempaa kuulukaan. Koulu on alkanut taas ja lähes kaikki ystävät ovat lähteneet takaisin kotiin. Huhtikuu meni himpun verran synkistellessä, kun käsitys siitä kuinka yksin täällä onkaan lähes kokonaan ilman muita erasmuslaisia konkretisoitui melko vikkelään. Syvyyksistä on taas noustu, aurinko paistaa ja elämä hymyilee. Onneksi on muutama brittiystäväkin, ettei eletä pelkästään kahdestaan Hannen kanssa ja revitä toisiltamme tukkaa päästä. (:

Harjoittelua ei varsinaisesti ole tällä lukukaudella, vaan sen sijaan meidän on tarkoitus opettaa viikko alakoulussa pienissä ryhmissä. Viikkoa kutsutaan täällä nimellä Excellence & Enjoyment week, enkä ole aivan vakuuttunut siitä tuleeko kumpikaan noista substantiiveista varsinaisesti toteutumaan. Olen samassa ryhmässä Hannen, itävaltalaisen Marian ja saksalaisen Anjan kanssa. Tarkoituksemme on noin suurpiirteisesti keskittyä biologiaan ja maantietoon, tarkemmin erilaisiin ympäristöihin - miten Suomen ja Keski-Euroopan kasvillisuus ja eläinkunta eroaa Saarivaltion omista. Kai. En ole ihan varma. (: Keskiviikkona olisi kuitenkin tarkoitus mennä opettamaan aamupäiväksi koululle ja sitä kautta tutustumaan luokkaan. Olen melko tohkeissani keskiviikosta, uskon että päivästä tulee tosi mukava niin lapsille kuin meille harjoittelijoillekin. Koetan muistaa ottaa valokuvia ja kerron miten kaikki sujui seuraavalla kerralla.

Huomasinpa justiin, että en ole kirjoittanut mitään huhtikuusta. Hups. Toisaalta huhtikuussa ei ollut kamalasti kerrottavaa, kamalasti vaan masennusta ja itkuilua kun läksiäisiä oli valtavasti. Harmi, että Matias sattui vierailemaan juuri sillä läksiäisviikolla, jolla kaksi rakkaimmista ystävistä täällä lähtivät kotiin. Kertoihan tuo kuitenkin viihtyneensä, ja se nyt oli pääasia kuitenkin. (:

Palataan taas,
äm.

tiistai 31. maaliskuuta 2009

Väliaika, kahvia ja pullaa.

Ihan tähän alkuun anteeksi vaan ihan kamalasti teille kaikille lukijoille, etten ole paljoa taaskaan päivitellyt. Periaatteessa harvakseltaan tapahtuvat päivityksethän on vaan hyvä juttu - onpahan täällä muutakin tekemistä kun kytätä koneella koko ajan, eikö? (:

Maaliskuussa on tullut reissattua vähän kauempana kun ihan lähimaastoa haistelemassa. Lisäksi piti paketoida koulujutut kevätlukukauden osalta, joka aiheutti melko paljon harmaita hiuksia. Esseet oli ihan helppoja nakkeja, etenkin jos olisi tajunnut taas aloittaa ajoissa. Me suomalaiset palautettiin esseet hyvissä ajoin (puoli tuntia ennen deadlinea) kun koordinaatori-Trishin toimisto oli kätevästi matkan varella espanjalaisen Kikon synttärigrillailuihin.

Kevätlukukausi on siis paketissa. Viimeiset tentit ja luennot oli paikallisilla viime viikon perjantaina ja nyt on edessä hyvin ansaittu kolmen viikon loma ennen kesälukukauden rutistuksia. Kevätlukukauden loppuminen merkitsee meille paitsi loman alkamista, myös monelle Erasmus-vaihtarille kotiinlähtöä. Minulle kipein paikka tähän mennessä oli hollantilaisen Leonnen kotiinlähtö, muutama yhtä kipeä hyvästely on vielä edessä, ainakin kun kreikkalainen Dora lähtee kotia kohti. En olisi ikinä uskonut, että kolmen kuukauden tuttavuuksien kotiinlähtö tuntuisi niin pahalta. Toisaalta täällä yhdessäolo on niin valtavan paljon tiiviimpää, erilaista kuin normaali kaverisuhteen muodostuminen Suomessa. Tänne saavuttaessa kaikki erasmuslaiset on samassa tilanteessa: vieras maa, vieras kaupunki, mahdollisesti vieras kieli, paljon vieraita ihmisiä. Facebook-ystävien ja puhelinnumeroiden haaliminen alkuun on melko maanista, eihän kukaan halua jäädä ulkopuolelle ryhmien muodostumisprosesseissa. Alkuun kaiken muun yli ajaa oman kotiryhmän muodostuminen, joka on kieltämättä helpompaa Cavendishin vaihtareille, jotka lyödään keskelle solukerroksia, jakamaan keittiö usean muun kanssa. Täällä Cambridgessä meno on vähän erilaista, soluissa ei yleensä ole kun viitisen ihmistä, jos sitäkään. Silti kuitenkin asun mieluummin täällä kuin Cavendishissa. Keittiö- ja käytäväbileet usean kerran viikossa, yleinen likaisuus ja ruokavarkaudet tekee Cavendishistä mukavan paikan kyläillä, ihan vaikka päivittäin, mutta ei todellakaan asua. Makuasioitahan nämä kaikki tietysti ovat, ei saa kukaan pahoittaa mieltään. (:

Meidän D31-solustakin on lähdössä puolet vahvistuksista kotiin parin viikon sisällä. Olatz on venyttänyt omaa olemistaan niin pitkään kun on vaan ikinä pystynyt, ensin joulukuun lopusta maaliskuun loppuun ja siitäkin vielä muutamalla viikolla. Valmistumispaineet kotiyliopistosta alkavat pikkuhiljaa kummitella, joten Baskimaan neiti on lähdössä kotiin siis huhtikuun puolessa välissä. Amerikan Megan puolestaan ottaa ilon irti Euroopan mantereesta, ja matkustelee pari viikkoa Keski-Euroopassa äitinsä kanssa, palaa päiväksi pakkaamaan loput tavarat ja lentää kotiin. Me jäädään tänne ihan vaan kaksistaan Hannen kanssa asuttamaan viiden hengen solua koko kesälukukaudeksi, ellei alakerran toimiston sedät ja tädit ole keksineet mitään kesävieraita meidän päämme menoksi. (:



Tässä ollaan me kaikki kämppikset Honzan synttäreillä - Hanne, minä, Olatz ja Megan.

Mutta siis näistä haikeuksista vähän iloisempiin juttuhin, joka päivityksen kestoaiheisiin, matkakertomuksiin! (:

Lähiympäristöön tutustumisen jälkeen rohkaistuttiin ja pyykäistiin junalla suomalaispoppoolla muutamaksi päiväksi Edinburghiin, Skotlantiin. Olipa muuten kaupunkina, matkakohteena ja ihan noin ylipäänsä aivan mieletön, kiilasi heti top 3:een Tukholman ja Budapestin kanssa. Hanne löysi melko puhtaasti tuurilla ihan loistavan hostellin huippupaikalta. Mesta oli nimeltään Budget Backpackers, eikä nimensä mukaisesti ollut ollenkaan kallis. Kannattaa laitta nimi korvan taakse, jos suunnittelee matkaa Edinburghin suunnalle eikä ole välttämättä varaa yöpyä hotellissa.

Maisemat oli melkosen komeita, aksentti tosi epäselvä mutta niin hauska, ettei sillä nyt edes ollut niin väliä vaikkei ihan kaikkea ymmärtänytkään. Pyörittiin kaikki kolme päivää ihan vaan kaupungissa. Meidän hostelli tarjosi ilmaisen kiertokävelyn keskustaan, joka osottautui tosi kivaksi. Kierreltiin kaikkia historiallisia ja muuten kaupungin kannalta merkittäviä paikkoja hauskan, puolitoistametrisen australialaisaksentilla puhuvan oppaan kanssa. Skotlantia oli samaan aikaan miehittämässä ryhmä amerikkalaisia neitosia, joiden kaupunkikierros oli kuulemma ollut huomattavasti kuivempi.



Edinburgh Castle alhaalta puistosta kuvattuna.

Kaupungin historia näkyy joka paikassa, ja mikäs sitä on esitellessä. Hautausmaan vartijan koira, Bobby, sai patsaspaikan itselleen keskustasta, koska kävi joka päivä isäntänsä haudalla 14 vuotta, kuolemaansa saakka. The Elephant House, "Harry Potterin syntymäpaikka" on keskeisellä paikalla - ja muuten ihan tosi kiva kahvila, jos pystyy olemaan kikattelematta kymmenille kannettaville tietokoneille ja boheemeille kirjailijan aluille. Ydinkeskustan jalkakäytävälle on jätetty "sylkysydän", johon satoja vuosia sitten sai osoittaa mieltään verojen maksamisen jälkeen. Tosiskotin muuten kuulemma erottaa turistista siinä, että skotti kiertää sydämen vierestä, kun turisti kävelee läpi. Hyi.



Hanna kunnioittaa perinteitä ja sylkee sydämelle. ...Ja luultavasti nirhaa mut tän kuvan julkaisemista. :D

Dublinissa ja Belfastissakin tuli lennettyä sitten vähän suuremmalla porukalla. Me suomalaiset, kreikkalainen Dora, hollantilaiset Leonne ja Rogier ja espanjalaiset Cristina, Kiko ja Olatz päätettiin käydä katsomassa St. Patrick -huminoita neliapiloiden ja haltioiden luvatussa maassa. Ei millään mahduttu kaikki yöpymään samassa paikassa - hollantilaiset ja espanjalaiset jakoivat hostellihuoneen ihan keskustan tuntumassa, me muut, eli suomalaiset ja Dora nukuttiin pienessä hotellissa keskustassa.

Dublin oli ihan kiva, 7-. Jätti mut vähän kylmäksi. En oikein osaa sanoa siihen yhtä tai useampaa selvää syytä. Ehkä Edinburgh vaan jätti niin korkeat odotukset, etten oikein jaksanut innostua. Tai sitten syy oli vaan yksinkertaisesti se, ettei Dublin ole Edinburgh. (: Pyörittiin koko aika lähinnä ihan vaan Dublinissa, vaikka monet olivat varotelleet, että viisi päivää on ihan liian paljon pääkaupungin pällistelyyn. Osa porukasta kyllä pyyhkäisi päiväksi bussiturnélle katselemaan lampaita ja muita villieläimiä. Ja Guinnessin 250-vuotista taivalta piti tietysti käydä ihastelemassa ihan panimolla asti. (:



Mimmit nauttii auringosta Liffey-joen varrella.

Belfastista tykkäsin, se oli tosi, tosi pieni kaupunki, varmaan Vaajakosken kokoinen. No, ehkä vähän suurempi. Käveltiin helposti kaupungin läpi alle kolmessa tunnissa. Vähän kun olisi kotiin tullut, kun sai puhelimeen ladattua puheaikaa ja valuuttana toimi kotoisasti punnat. (: Pelottavan nopeasti sitä tottui puntiin ihan muutamassa kuukaudessa. Irlannissa eurot palautuivat melko pian, mutta hetki meni niitä kullanvärisiä kolikoita pällistellessä ja miettiessä, että minkä kokoinen nyt olikaan mikä arvoinen. Belfastissa oli valtavasti taidetta kadulla niin pieneksi kaupungiksi. Jalkakäytäville oli upotettu runon pätkiä, melkein joka toisen kulman takana oli jonkun näköinen taideteos, yleensä mosaiikista tai muuten posiliinista.



Hanne pussaa mosaiikkikalaa.

Dublinista on vielä sanottava se, että se oli aivan jumalattoman kallis! Eli ihan vaan suomeksi sanottuna kotimaan hinnoissa. Myslipaketti ja paahtoleipäpussi lähti kaupasta kotiin yhteensä noin viidellä eurolla. Herramunjee, en voi enää ostaa Suomessa yhtään mitään! Teki ehkä ihan hyvää, käydä siellä muutaman päivän visiitillä, että osaa taas arvostaa Brittein saarten hintatasoa.

Muutamia läksiäisiä on jo vietetty, ihan liian monta on vielä edessä. Kesälukukauden alku tulee olemaan melko erikoinen ja hiljainen. Jos täytyy kaivamalla kaivaa hyviä puolia, luultavasti näkee brittiläisen kesän ja tutustuu ehkä paremmin paikallisiin, Erasmus-tiimi kun on ollut tosi tiivis. Laihoja lohtuja molemmat, jos miettii kuinka monta uutta ystävää joutuu hyvästelemään ennen sitä.

sunnuntai 1. maaliskuuta 2009

Long time, no see.

Ehkä oli jo aikakin päivittää blogia, kun olin unohtanut salasanani. Mitä kauemmin odottaa, sitä suuremmaksi kynnys aloittaa kasvaa. Siksi kai pitää ryhtyä toimeen, kääriä hihat ja tarttua härkää sarvista.

Suurin ja tärkein muutos viime kerrasta lienee muutto toiseen soluun. Edellisen solun asukkaiden kanssa kemiat eivät osuneet yhteen oikein millään tasolla. Periaatteessa viimeiseksi niitiksi muodostui jatkuva värväys ja ryhmäytyminen yhtä solun asukasta vastaan. Minulla ei ole ollut tapana tehdä päätelmiä muista ihmisistä toisten mielipiteiden perusteella ja tästäkin syystä suoranainen paskanpuhuminen yhdestä solulaisesta alkoi pikkuhiljaa kyllöittää. Niinpä keräsin tavarani ja muutin Hannen, Olatzin ja Meganin luo toiseen rappuun. Kiitos ja adjö. Huone uudessa solussa on periaatteessa täysin samanlainen 7m2 koppero, ainoastaan kokolattiamaton väri muuttui sinisestä vihreäksi. Näköalakaan ei ole kovin kummoinen, vaikka asunkin nykyisin kolmannessa kerroksessa - vastapäätä on toisen solun keittiö.

Täytyy tähän väliin myöntää, että valtavan nopeasti sitä tottuu asumaan yksin, mutta sopeutuminen takasin keittiön jakamiseen kämppisten kanssa ei aina ole ollut niin helppoa niellä, vaikka kaikki mukavia tyttöjä ovatkin. Hannen kanssa ollaan välillä pyöritelty päätä muutamille tyttöjen ratkaisuille esimerkiksi ruuanlaiton suhteen. Luovuus ja mikroruuat ovat iloisia asioita.

Minulla oli täällä viime viikolla ensimmäinen vieras Suomesta, entinen työkaverini Elina. Pikkuisten filosofien äidinkielen ja suomen opettaja pyörähti täällä hiihtolomallaan lataamassa akkuja - omiaan ja minun. Ihanaa, että on ystäviä, joiden kanssa voi jatkaa tasan siitä mihin on viimeksi jäänyt, vaikka edellisestä näkemisestä olisi vierähtänyt luvattoman paljon aikaa. Pyörittiin Elinan kanssa kaupungilla, käytiin nauttimassa oikeaa brittiläistä pubiruokaa ja -juomaa, leikittiin tosi turistia, ja käytiin kreisibailaamassa gay villagessa ja Puressa. Puressa esiintyi yhtenä iltana oikeasti Coolio. Muistattehan Coolion, se on se villitukkainen setä, jolla oli 90-luvun puolessa välissä Gangsta's paradise -hitti? Tosin britit tunnistaa tämän yhden hitin ihmeen Big Brotherin julkkisversiosta, eikä suinkaan musiikillisista saavutuksista.

Muutamia kaupunkeja on myös tullut nähtyä. Pyörähdin päivämatkalla The Beatlesien kotikaupungissa Liverpoolissa, muutaman yön turneella Lontoossa kahden hollantilaisen vaihtarin kanssa ja Chesterin pikkukaupungissa Elinan kanssa. Manchester on siitä erikiva kaupunki, että se on periaatteessa lähellä kaikkea. Liverpooliin ja Chesteriin pyyhkäisi bussilla tunnissa, Lontooseen bussimatka kesti nelisen tuntia.


Hanne ja minä Merseyn jokituulia haistelemassa.

Liverpool oli kiva kaupunki. Melko hallitseva elementti on kaupungin läpi virtaava Mersey-joki, siis se samainen, joka täällä eteenee säälittävänä liruna kaupungin halki. Kymijoen rannalla kasvaneena paikallisten käsitys joesta on melko säälittävä. (: Maantiedon opettajamme Ben tosin mainitsi, että manchesterilaiset pitävät jokena mitä tahansa pitkänomaista vesialuetta, joka on autoa leveämpi. Liverpoolin joessa oli mielestäni enemmän meininkiä. Luonnollisesti käytiin myös sikahintaisessa The Beatles -museossa ja minusta tuli poppoon fani viikoksi. Museo oli mielestäni hyvä, siellä oli paljon pällisteltävää eritasoisille Beatles-faneille. Kaiken kaikkiaan tuntuu, että Liverpoolista jäi hyvällä tavalla jotain hampaankoloon. Tekisi mieli hurauttaa sinne National Expressin kyydissä toisenkin kerran. Tosin positiivista mielikuvaa saattoi vahvistaa pirun komea päivä - aurinko paistoi ekaa kertaa hetkeen. Valon lapsi, minkäs teet.

Lontoo oli hämmentävän suuri. Hollantilaiset Rogier ja Leonne repivät huumoria koko nelipäiväisen reissun ajan siitä, että Lontoossa on enemmän asukkaita kun koko Suomessa yhteensä. Katsotaan kuka sitten nauraa, kun niiden 17 000 000:n kansa uppoaa veteen kun ilmastonmuutos laittaa kolmosvaihteen silmään. Hahhaa. Haa. No ei. Olen viimeksi käynyt Lontoossa melkein kymmenen vuotta sitten, ja siellä ihmishumussa ja metrokarttaa tutkiessa tuli siihen tulokseen, että 10 vuotta on ihan liian pitkä aika. Käytiin kaikki turistirysät; Big Ben ja Parlamentti, Tower of London, Madame Tussaud's ja tietysti Harry Potterin 9 3/4 -laituri. (: Ihanaa, että kumpikaan matkakumppaneistani ei halunnut ajella turistibussilla kuulokkeet korvilla, vaan etsittiin ja löydettiin haluamamme paikat ihan vaan puhtaasti onnella tai erehdyksen kautta. Lisäksi oli melko mukavaa puhua pelkästään englantia koko aika. Yleensä sitä on reissannut porukassa, jossa on ainakin yksi suomalainen (yleensä useampi), ja suomeksi saattaa tulla mutistua muutama sana. Teki oikein hyvää. Ellun iloksi sitten puhuinkin loppuviikon pelkästään englanniksi unissani. (:


Hollantilaiset Rogier ja Leonne, Thames-joki ja London Eye -pyörä.

Chesterin reissu oli melko äkkiseltään päätetty, aluksi kokonaan Elinan päähänpisto. Aamupäivällä kävin kampaajalla ja sinä aikana Elina päätti haluavansa nähdä linnoja. Mikäs siinä. Kamat kasaan, bussiliput ja hotellivaraus kassiin, vähän vaatetta mukaan ja menoksi. Kuten edellä mainitsin, söpö, pieni Chester on noin tunnin bussimatkan päässä Manchesterista. Saavuttiin perille noin neljän huitteissa, vietiin pikaisesti tavarat hotellille ja käveltiin takasin kaupunkiin. Keskellä kaupunkia oli Elinalle helkkarin suuri Mary Shelley -henkinen linna, ja valtavan sievä vanha kaupunki, josta sattuman kaupalla löydettiin ihana Havana-niminen ravintola. Kun linna oli nähty ja maha täynnä suunnistettiin takasin hotellille. Aamulla vedettiin perus englantilainen (rasva-)aamiainen pekonilla ja munilla. Oikein rentouttava pieni viikonloppumatka. Chesterkin jäi kolkuttelemaan takaraivoon paikkana, jossa olisi kiva käydä uudestaan, mahdollisesti keväämmällä.

Koulua on ihan riittävästi ellei ylikin. Pikkuhiljaa päivämäärät esitelmälle ja esseille alkaa lähestyä uhkaavasti ja vieläpä melkoisella nopeudella. Kesälukukauden lukujärjestys selvenee luultavasti huomenna, tiedossa on ainakin kokonainen viikko opetusta alakoululaisille. Voin sanoa, että se ehkä hieman jännittää.

Pienet muksut harjoitteluluokassa on edelleen hellyyttäviä. Vieläkään kukaan ei osaa sanoa nimeäni, mutta yritys on aivan liikuttavan kova. Viime viikolla pidettiin juhlat ja leivoin 40 lapsen kanssa piparkakku-ukkoja. Melkoinen työ vahtia, että kaikki pesee kädet ja että takinaa olisi enemmän pellillä kun mahassa, mutta loppujen lopuksi ehkä yksi palkitsevimmista kokemuksista ikinä oli nähdä lapset istumassa piirissä natustamassa omia piparkakku-ukkojaan. (: Oman luokan opettajani Kathy on kutsunut minut juoksemaan keskiviikkoisin itsensä ja muutaman muun opettajan kanssa - mä oon niin piireissä.

Joka päivä sitä oppii jotain uutta. Ilmeisesti olen allerginen myös penisilliinille. Jännittävää tehdä näitä allergiatestauksia itsekseen ilman asiantuntevaa valvontaa. Sain nimittäin torstaina lääkäristä antibioottireseptin, ja kuurin aloitettuani maha pyörähti ympäri ja oksensin koko illan, seuraavan yön ja osan aamusta. Espanjalainen Olatz säikähti valtavasti ja juoksi lääkäriin hakemaan minulle uusia lääkkeitä. Onneksi ei käynyt pahemmin. Tänään on siis periaatteessa ensimmäinen päivä, kun olen oikeasti elävien kirjoissa.

Tiistaina on tsekkiläisen Honzan synttärit. Aika kiva päästä pitkästä aikaa ihmisten ilmoille.

Kuullaan taas,
m

tiistai 10. helmikuuta 2009

Kuukauden plussat ja miinukset.

- Vedenpaine suihkussa lähes olematon
- Kylmä- ja kuumavesihana lähes poikkeuksetta eri puolella lavuaaria
- Kokolaittiamatotus. Ihan joka paikassa.
- Opiskelijakortin käyttö avaimena, koska se jää usein kotiin/ ei ole harmainta hajua sen olinpaikasta
- Patteri- ja ikkunapolitiikka - patterit ei aina toimi; tuplalasit ikkunoihin, miksi ihmeessä?
- vanhat kämppikset
- väärän puoleinen liikenne
- valtava vääntö saada futislippuja ManUn peliin
- perinneruuat
- sää

+ uudet kämppikset (:
+ Cambridge Hallin vesihanat sekoittajalla, eli kylmä ja kuuma tulee samasta hanasta, Jeij!
+ halvat hedelmät, marjat ja vihannekset
+ lähellä olevat hedelmäkauppiaat, jotka myyvät kirsikoita ja minitomaatteja paperipussissa
+ perusritarillisuus - miehet pitää lähes aina ovea auki naisille; tarjoavat apua painavien matkalaukkujen kanssa; neuvovat tien, jos on eksyksissä
+ anteeksipyytäminen ja tervehtiminen osa kulttuuria
+ pikkuhiljaa yleistyvät kevätkelit
+ paikallisliikenne
+ vielä 5 kuukautta jäljellä
+ laaja olutvalikoima (:
+ virkeä pubikulttuuri
+ hintataso
+ tulevat matkat (Irlanti ja Skotlanti maaliskuussa)
+ vanhat tiilitalot
+ ydinkeskustan helppous myös suuntavaistottomalle
+ tuntuvat opiskelija-alennukset vaatekaupoissa, teattereissa ja elokuvateattereissa

sunnuntai 1. helmikuuta 2009

Kipuilua, toogasynttärit ja kiinalainen uusi vuosi

Tervehdys teille armaat lukijat :D,

alkuviikko meni pienessä nuhakuumeessa, joka on kaatanut meitä suomalaisia yksi kerrallaan, joten valitettavasti tähän kertaan ei tule uusia päivityksiä pikkiriikkisistä koululaisista.

Maanantaina tauti iski päälle tapöllä. Nukahdin puolen tunnin kotimatkalla bussiin kahdesti ja säpsähdin hereille molemmilla kerroilla siihen, että minua puhuteltiin. Onneksi muut tulivat samalla bussilla, en tiedä mihin asti olisin unessa ajellut, jos olisin jostain syystä tullut kotimatkan yksinäni. Nukuin käytännössä koko maanantain ja tiistain, sekä puolet keskiviikosta. Oikeasti. Heräsin ainoastaan vessaan ja kävin kerran kaupassa ostamassa kuumemittarin ja flunssalääkettä. Tosin uudenkarhea, £5:n digitaalikuumemittarini näytti ainoastaan 35,2'c -lämpöä joka pirun kerta kun sitä käytin. Normaalilämpöni on kyllä melko alhainen, mutta rajansa kaikella.


(Saatettiin hieman innostua tuossa seinän koristeluprosesissa. :D Älkää kysykö puukosta ja kirveestä, en todellakaan tiedä. (: Pirun hieno siitä kuitenkin tuli.)

Eilen lauantaina oli Hannen kämppiksen, espanjalaisen Olatzin synttärit. Synttärit oli periaatteessa tuplasynttärit, sillä toinen sankari oli itävaltalainen Maria. Maria on minulle melko vieras, sillä tyttöä ei oikeastaan koskaan näy missään vapaa-ajan riennoissa. Teemana oli antiikin Kreikka ja pukukoodina tooga. Väkeä oli keskisuuren yksiön kokoisessa keittiössä parhaimmillaan nelisenkymmentä. Lähes kaikilla oli jonkin näköinen lakanaviritelmä, mikä toi kummasti tunnelmaa lisää. Vaivaa oli nähty enemmän ja vähemmän, toisilla oli kietaistu baarivaatteiden päälle pelkkä huvi toisen olan yli. Monet olivat kuitenkin panostaneet pukeutumiseen hurjasti, painaneet itse kankaat, ommelleet kaikenmaailman kanttinauhoja - yhdellä antiikin Kreikan urholla oli naisten gladiaattorisandaalit, koska miehille ei ollut myynnissä omia. Miehen jalat oli loppuillasta aivan punaiset ja tosi kipeän näköiset. En halua ajatella, miltä mahdollisesti oli tuntunut kävellä tänäaamuna krapulassa vessaan. Kaiken kaikkiaan tunnelma oli katossa pitkään aamuun, kauheasti vaihdettiin poskisuudelmia ja yritettiin muistaa nimiä. Kuvia tuli otettua harmittavan vähän, ehkä se vaan on todiste siitä, että juhlat oli tosi hyvät. (:

Tänään vietetään Manchesterissa kiinalaista uutta vuotta, alkamassa on härän vuosi. Sitä, milloin kiinalainen uusi vuosi oikeasti on, en tiedä tarkkaan, naapuripitäjässä Liverpoolissa sitä ilmeisesti vietettiin jo perjantaina. Uutta vuotta juhlittiin tosi kylmässä säässä, täällä satoi jopa lunta, mikä sai kaikki brittiläiset puimaan sääkuulumisia entistä kiivaammin. Ajateltiin Hannen ja Jaanan kanssa lähteä myös juhlistamaan Kiinan vuoden vaihtumista Manchesterin omaan Chinatowniin, syömään kiinalaiseen ravintolaan ja yleensä haistelemaan tunnelmaa. Pikkiriikkiseen Chinatowniin oli pystytetty paljon rihkama- ja ruokakojuja sekä kaikenmaailman huvipuistohärveleitä. Lisäksi puntansa sai tuhlata myös kaasupalloihin ja jos jonkin näköisiin uuden vuoden onnenamuletteihin. Löydettiin sokkeloista tuttu ravintola, ja hämmästyksekseni kassan takana seisoi oma kiinalainen kämppikseni, Dani. Paikka oli aivan täynnä - osa odotti pöytään ohjausta baarin puolella - mutta Dani ohjasi meidät pöytään saman tien. Suhteista on hyötyä suuressa maailmassa. (; Ruoka oli ihan valtavan hyvää, eikä seurakaan jäänyt toiseksi.

Kesken ruokailun ravintolan ikkunan alla räjäytettiin papaattimatto jos toinenkin, ja yhtäkkiä sisällä on kaksi kiinalaista lohikäärmettä ja rytmiryhmä. Lohikäärmeet ja lyömäsoitinsekstetti ilmeisesti kävivät joka ainoassa Chinatownin liikeessä pyörähtämässä ja tuomassa yritykselle ja asiakkaille onnea uudelle vuodelle.


Kunnollista kuvaa oli melko vaikea saada, kun lohikäärmeet eivät jääneet poseeraamaan, vaan jorasivat kuin viimeistä päivää ravintolan ympäri.

Kaunis ajatus, mutta melu oli aivan käsittämätön. Rytmiryhmällä oli mukanaan jumalattoman suuria lautasia ja erikokosia rumpuja, joilla saatiin aikaan tärykalvoja repivä melu. Ravintolassa oli täysin mahdotonta edes yrittää keskustella lohikäärmeiden vierailun aikana. Kokemusta voisi verrata keskusteluun ihmisenkokoisen bassokai'uttimen edessä. Lohikäärmeet kiersivät koko ravintolan, ja painuivat ulos samaa reittiä kun olivat tulleetkin sekstetin seuratessa kannoilla. Asiakkaat eivät menosta kovinkaan paljon häiriintyneet; lohikäärmeiden siirryttyä seuraavaan paikkaan tuomaan onnea lautasten ja rumpujen täydeltä, setät ja tätit keskittyivät Kung Po-kanoihinsa kuin mitään ei olisi tapahtunut.


Jaana ja Hanne Härän vuoden alkuhuminoissa.

Ruokailun jälkeen väkijoukko oli selvästi lisääntynyt, vaikka pakkanen oli kiristynyt: virallinen uuden vuoden juhlinta oli pikkuhiljaa huipentumassa puheisiin ja ilotulitukseen. Suunnistettiin väkijoukossa sopiville paikoille, kuunneltiin kiinankielinen puhe, taputettiin, kun kaikki muutkin taputti, ja ihasteltiin melko näyttävä tulite-show. Varpaat oli siinä vaiheessa aivan umpijäässä ja tunnottomat, että ilotulituksen jälkeen sitä ihan mielellään kipitti takasin kotikoloon ja laittoi kahdet villasukat jalkaan. (Kiitos Sannalle viimevuotisesta ystävänpäivälahjasta. (: Lämmittävät mieltä ja varpaita.)

Tähän loppuun vielä kulttuurierovälipala. Tämä kansakunta on jonottajien aatelia. Oikeasti. Jos suurempi kuin kahden britin joukko haluaa päästä samaan paikkaan (esim. bussi, vessa, jopa baaritiski), jono muodostetaan saumattomalla yhteistyöllä, puhumatta sanaakaan. Jono ei välttämättä ole viivasuora, mutta kuitenkin sellainen, että jonon määritelmä toteutuu, mikä tekee tästä kulttuuripiirteestä vielä uskomattomamman. Järjestys ei ole kenellekään jonottajista epäselvä, mikä on hämmentävää. Kukaan ei etuile - ei ainakaan kukaan britti. Jos joku kuitenkin etuilee, kukaan ei sano mitään, mutta jono kohahtaa hieman ja etuilija varmasti tuntee silmät lapaluissaan. Kaikki on aivan käsittämättömän saumatonta.

Toogasynttäreillä oli ehkä herkullisin kulttuurien yhteentörmäys ikinä, kun oli kakun leikkaamisen aika. Kaikki brittivieraat asettuivat äänettömästi jonoon, ikkunan viereen tietysti, ettei olla muiden tiellä, ja espanjalaiset tunkivat jonon kärkeen, leikkasivat itselleen ja maanmiehilleen monta palaa kakkua, selittivät käsillään ja nauroivat suureen ääneen. Brittijono kohisi, mutta kukaan ei sanonut mitään. Kertakaikkisen herkullinen tilanne seurata sivusta. Brittipoika Lance itse asiassa kertoi minulle, että joku brittiläinen tutkija oli laittanut "Queue here, please." (Jonota tässä, kiitos.) keskelle jalkakäytävää, ja ihmiset olivat alkaneet jonottaa, ihan vaan sen lapun perusteella. Kukaan ei tiennyt miksi jono on, tai mihin jonotetaan, mutta silti jonotettiin. Mieletöntä.

Ensi yönä pelataan Super Bowl. Ensi viikolla koulua. Ensi viikonloppu vielä kokonaan auki. Saari kuittaa.

sunnuntai 25. tammikuuta 2009

Kulttuurikokemuksia

Ihan alkuun suuri kiitos kaikille positiivisesta palautteesta. (: Mukavaa, että tykkäätte.

Kuten otsikosta voi päätellä, tämä viikko on ollut melko kulttuuripainotteinen. Kävimme maanantaina katsomassa Maija Poppanen -musikaalin, joka oli yksi ehdottomasti upeimpia teatteri/musikaalikokemuksia ikinä. Oikeasti. Näyttelijät olivat erinomaisia, lavastus ja puvustus kertakaikkisen upeita. Huomaan vieläkin välillä hyräileväni "just a spoonful of sugar" -rallatusta silloin tällöin ruokaa laittaessani. Liput olivat opiskelijakortilla todella halvat, vain vähän päälle 17 puntaa per lippu, kun normaalisti niistä saisi pulittaa reilusti yli £40. Aion raahata sinne jok'ikisen teistä jotka olette suunnitelleet tulevanne kyläilemään, halusitte tai ette. (:

Perjantaina käytiin finskimiehityksellä ja hollantilaisvahvistuksella katsomassa Will Smithin elokuvan Seven Pounds. Siinäpä vasta surullinen pätkä. En itkenyt edes Titanicia katsoessa, mutta perjantaina elokuvateatterin hämäryydessä tuli vuodatettua muutama kourallinen kyyneliä. En oikein vieläkään osaa sanoa oliko elokuva olkeasti hyvä, vai tehty vain itkettämään ihmisiä. Elokuvissa käynti kokemuksena oli hieno, melko erilainen kuin kotimaan kamaralla. Toki peruselementit on samat, mutta kaikki on jotenkin suurempaa. Liput tarkastetaan jo elokuvateatterisalien aulaan saavuttaessa, eikä lipuissa ole minkäänlaisia etukäteen arvottuja istumapaikkoja. Aulassa on valtava tiski leffaeväille: yli 30 cm pitkiä hodareita, popcorn-saaveja, monia erilaisia jäähilejuomia ja limsoja. Ainoa miinus oli säälittävän pieni irtokarkkiosasto. Britit on selvästi enemmän suolaisen leffaevään ystäviä.

Kuten jo aiemmin mainitsin, keskiviikot on pyhitetty opetusharjoittelulle 4-5 -vuotiaiden kanssa. Viime keskiviikko oli ensimmäinen päivä ja muuten jännitti ihan vietävästi. Alkuun oli luotu niin tiukat säännöt ja ohjeet pukeutumisesta ja yleisestä olemuksesta, etten ollut ollenkaan varma miten siitä päivästä selvitään. Puolen tunnin bussimatkan jälkeen saavuttiin Sailan kanssa koululle, ja tavattiin aivan Tove Janssonin -näköinen johtava opettaja, joka tuntui olevan ainut, joka ylipäänsä tiesi keitä me olemme ja miksi olemme siellä. Muille opettajille jouduimme selittämään moneen otteeseen, ettemme olisi tulossa huomenna, vaan ensi keskiviikkona, ja että harjoittelu kestäisi ainakin maaliskuun loppuun asti. (Tove Jansson muuten tykkäsi lävistyksestäni kovasti, ja kehui sitä oikein kauniiksi. Ei siis pelkoa siitä, että minun pitäisi ottaa se pois, jeij!) Alkusäädön ja esittelykierroksen jälkeen oman luokan opettajani vei minut luokkaansa, ja esitteli liudalle koulunkäyntiavustajia ja keskiviikkoaamupäivän opettajalle. Lapsilla on eri opettaja aina keskiviikkoaamupäivisin, sillä oma ope, Miss Child, on keskiviikkosin suunnittelemassa viikkoa ja tekemässä tuntisuunnitelmia. Ilmeisesti Britannissa on lakisääteisenä neljä tuntia suunnitteluaikaa jokaiselle opettajalle, ettei tuntisuunnitelmia tarvitse laatia vapaa-ajalla. Ei huono.

Lapset ovat aivan valtavan suloisia pikkiriikkisissä koulupuvuissaan! Nimeni on muksuille tosi vaikea, joten olin lapsille Magdalena tai ihan vaan "Miss". Koulupäivä on tosi pitkä, puoli yhdeksästä vartin yli kolmeen tunnin lounastauolla. Loppupäivästä lapsilla on ilmeisesti joka päivä satuhetki, ja ainakin keskiviikkona osa lapsista nukahti kesken satujen. Muksujen koulupäivä koostuu lähinnä leikeistä, mutta päivän aikana on kolme opetushetkeä, yleensä englantia, matematiikkaa ja yhtä vaihtuvaa osa-aluetta: kuvaamataitoa, yllin eri osa-alueita tai musiikkia. Keskiviikkona opeteltiin uusi kirjain, T tai P riippuen tasoryhmästä (siitä myöhemmin lisää), geometrisiä kuvioita, ja keskusteltiin kiinalaisesta uudesta vuodesta. Suurin osa henkilökunnasta oli järkyttyneitä siitä, että suomalaiset lapset alottavat koulun keskimäärin 7 vuoden iässä, eikä monikaan välttämättä osaa lukea kouluun mennessään. "Ja silti te suomalaiset olette niin kamalan hyviä PISA-testeissä, herrajesta!"

Harjotteluluokassani lapsia on 30 kappaletta, ja kuri on kova. Lasten tulee istua risti-istunnassa kokolattiamatolla kasvot opettajaan päin (Pulpetteja tai mitään sen suuntaista lapsilla ei ole käytössä opetushetken aikana). Jos joku istuu polvien päällä, tulee asento korjata oikeaksi. Jonot muodostetaan suoriksi, etuilla ei saa missään nimessä. Tuo risti-istuntasääntö on minusta hieman absurdi, enkä ole ihan täysin ymmärtänyt siihen syytä, vaikka kysyinkin sitä muutaman kerran koulupäivän aikana; en tiedä tietävätkö kouluavustajatkaan. Lapset ovat kyllä todella pieniä, paljon pienempiä kuin mihin olen tottunut. Yksi lapsista haluaa väkisin leikkiä koko ajan koiraa, kävelee nelinkontin perässäni ja haukkuu iloisesti. Välillä lapsi käy nostamassa jalkaa pöydän jalan viereen. Toinen lapsista kertoi minulle, ettei heillä enää ole lupa syödä muovailuvahaa, koska yksi heistä tuli viime viikolla tosi kipeäksi sitä syötyään. Kolmas lapsista piirsi minulle kuvan, mutta ottikin sen takaisin ja päätti antaa sen mummolleen, koska mummo ei ole voinut kovinkaan hyvin viime aikoina. Mitä näihin nyt sitten sanoisi? (: Suloisia kun mitkä, mutta ihan tosi pieniä.

Niistä tasoryhmistä vielä. Täällä Saarella oppilaat jaetaan luokassa tasoryhmiin, minkä avulla saadaan eriytettyä opetusta. Yleensä tasoryhmät nimetään esimerkiksi eläinten tai kasvien mukaan, kuitenkin ehdottomasti niin, ettei lapsi itse tajua mihin ryhmään hän kuuluu, tai että kyse on ylipäänsä tasoeroista. 4-5 -vuotiaat eivät sitä ymmärrä, mutta Child kertoi vanhempien lasten ymmärtävän olevansa heikompitasoisia kuin joku toinen toisessa ryhmässä. Melko raakaa peliä. Toisaalta 30 oppilasta yhdessä luokassa on tosi paljon, ja jokaisen on kuitenkin saatava tasoistansa opetusta.

Uskoakseni olen keksinyt miten tähän lisätään kuvia, joten laitan tähän loppuun pari kuvaa 7m2 lukaalistani. Hyvin tänne on kotiutunut. (:



perjantai 16. tammikuuta 2009

Alright, love.

Päivityksiä tulee nyt melko tiuhahkoon tahtiin, mutta elämässäni on tapahtunut näiden muutamien päivien aikana enemmän kuin aikaisemmin yhteensä. Uskoakseni taantuma iskee jossain vaiheessa, älkää siis tottuko tähän. (:

Aloitetaan koulujutuista. Maanantaisin ja tiistaisin koulua Didsburyn kampuksella, keskiviikkoisin opetusharjoittelua ja torstai on pyhitetty Erasmus-projektille, perjantait vapaita. Melko lupsakka lukujärjestys. Opetusharjoittelu alkaa ensi viikolla ja odotan sitä melko sekavin tuntein. Nastaa nähdä miten homma täällä toimii ja miten opetusharjoittelu eroa suomalaisesta vastineesta. Toki on vinkeää nähdä miten koulumaailma yleensä toimii täällä verrattuna Suomeen. Saimme tietää omat harjoittelukoulut viime torstaina, harjoittelen suomalaisen Sailan kanssa yhdessä koulussa joka on tosi lähellä kampusta. Heti alkuun tuli melko tarkka ohjeistus pukeutumisesta, tärkeimpänä ehdoton farkkukielto. Suorilla housuilla mennään, löysinkin yhdet viidellä punnalla. Mahdollinen nihkeys koulun puolesta lävistystäni kohtaan myös hieman huolettaa, en haluaisi ottaa sitä pois. Luovuttavahan siitä toki on, jos käsky käy. Harjoitteluluokatkin selvisi, itselleni arpa valitsi 4-5 -vuotiaat. Kyllä, lähes vaippaikäiset. Koulu alkaa täällä tuossa ikähaarukassa, eli periaatteessa oma harjoittelujakso vastaisi harjoittelua ekaluokassa. Miinus 2 vuotta. Itselläni ei ole edes tuon ikäisiä sukulaislapsia, niin en osaa sanoa mitään niin pienten taitotasosta. Onko niillä edes hienomotoriikkaa, muuta kuin pinsettiote?

Erasmus-projektiin saatiin myös ohjeistusta torstaina. Tehtävästä olen melko täpinässä, tarkoituksena on pitää Visual Journalia Manchesterista; miten itse kokee, näkee ja tuntee paikan eli kerätä muistoja paikoista ja tapahtumista missä on ollut ja käynyt. Tarkoitus olisi ilmeisesti käydä ainakin näön vuoksi muutamassa museossa, mutta uskoisin, että oma Journalini koostuu lähinnä keikoista ja keittiöbileistä (jotka hyväksytään VJ:iin, ope sano!). The Killers on ainakin kuulemma näillä kulmilla maaliskuun tienoilla. Ihan vaan noin Journalin vuoksi sitä voisi harkita, en minä muuten. Aikomuksena olisi kyllä käydä katsomassa Maija Poppanen -musikaali alkuviikosta, sillä on hyvä aloittaa oma Journal. (: Potkupalloakin voisi kaiketi käydä katsomassa, liput vaan on sikahintaisia ja melko vaikeita saada. Täällä on kuulemma muitakin, jotka haluavat nähdä jalkapalloa, aikamoista.

Koska tänään perjantaina oli vapaapäivä, käytiin eilen tyttöjen kanssa paikallisessa lähi-Prismassa, Asdassa, ostamassa pullot valkkaria tarkoituksena juhlistaa ensimmäistä viikonloppua MMU-opiskelijana Jaanan kotona Cavendish Hallissa, naapuritalossa. (Nyt täytyy kyllä myöntää, että minusta on melko hämmentävää, että pyykinpesuainesta seuraava käytävä, siinä muroja vastapäätä, on täynnä Bailey'siä, Smirnoffia, Jack Danielsia ja Finlandiaa. Ja kaikissa pulloissa oli muuten hälyttimet. Mitä se kertoo brittiläisestä juomakulttuurista?) Hollantilaisen Leonnan kanssa soiteltiin illan suunnitelmista, ja Alankomaiden edustajalta kuulin että suunta olisi illalla mahdollisesti johonkin pubiin/klubiin. Liityttiin muiden finskien kanssa kerroskeittiöbileisiin ja valtavan puinnin (Kuka lähtee? Lähdetkö sä? Jos sä lähdet, laitatko tuon paidan? Jos mä lähden, mitä mä laitan päälle? En mä ehkä lähde, vai lähdenkö?) ja perussäädön jälkeen saatiin porukka kasaan ja suunta kohti keskustaa. Kaiken säädön keskellä joukkue sai kovat vahvistukset kreikkalaisesta Dorasta ja brittiläisistä Nigelistä ja Lancesta (jota muuten kutsuin lähes koko illan jostain syystä Brianksi. Kolmannen kerran jälkeen Lance alistui kohtaloonsa Brianina) - aivan kertakaikkisen loistokas kolmikko. Suunnaksi varmistui yökerho nimeltä Pure, jota voi verrata mihin tahansa suomalaiseen teinihelvettiin. Turvatoimet yökerhon ovella olivat rankemmat kun Helsinki-Vantaan lentokentällä; jokainen meistä kulki metallinpaljastimen läpi, kassit, pussit ja pikkunyssäkät tutkittiin perusteellisesti. Vaihdoimme jonossa muutaman sanan suomeksi lievästä yliammunnasta, ja jouduimme tekemään perusteellisen selvityksen siitä mitä kieltä puhumme. Jos olisin ollut tukevammassa humalassa, olisin saattanut kertoa puhuvani arabiaa ihan vain nähdäkseni reaktion ja seuraukset mihin se johtaisi. Kuitenkin lievässä nousuhumalassa sisääntulo lähinnä vaan nauratti. Purin huuleni lähes verille, kun pienen vaatekaapin kokoinen mies tutki aurinkopuuteriani mahdollisten räjähteiden varalta.

Klubikulttuuri tuntuu täällä olevan täysin erilainen kuin Suomessa. Suurin osa mimmeistä on käyttänyt valmistautumiseen koko illan, tukat on kuohkealla kiharalla ja huulet glitteröity. Lisäksi vaatetus on erilaista. Mitä pienempää ja vähemmän, sen parempi - huolimatta siitä minkä kokoinen vaatteen kantaja on. Täällä naiset on todella sinut itsensä ja muotojensa kanssa. Toki liputan terveen itserakkauden puolesta, mutta melko vastenmielistä on tukea L-kokoinen keho S-kokoiseen vaatteeseen. Mikä minä tosaalta olen arvostelemaan, jos itsensä tuntee siinä hyväksi ja hehkeäksi. Toki täällä on myös varsin timmejä tyttöjä klubeilla, tosin heihin pätee sama sääntö vaatteiden vähyyden kanssa. LanceBrian luokitteli nämä varsin vähäpukeiset neitoset suoraan kategoriaan "tart" (suomennoksen voitte etsiä laadukkaista, slangitermejä tuntevasta sanakirjasta). Muutaman kerran vaihdettiin katseita LanceBrianin kanssa, kun useita housut kotiin jättäneitä glitter-huulia lipui ohitse pakarat vilkkuen. Ilta oli kaiken kaikkiaan yksi parhaimmista koskaan. Tänään on paranneltu krapulaa ja nukuttu. Ei vanha jaksa enää heilua niinkuin silloin ennen.

Huomenissa olisi tarkoitus käydä kokeilemassa vähän juoksukuntoa - luultavasti siis ihan vaan kävellä. Illalla on rientoa naapuritalossa, lenkin jälkeen voi hyvällä omatunnolla juoda oluen tai pari. (:

(Ainiin ja otsikosta - yleisin vastaus kiitokseeni. Jostain syystä bussikuskit ja Didsburyn kampuksen kahvitädit kutsuu minua Loveksi. Tiedän että se on täällä yleistä, tosin muille meistä ei tuota liikanimeä käytetä. Kelpaa kyllä, ei sillä, on minua kutsuttu tylymmilläkin nimillä.)